Полная версияСтатейка Мартти Хаавио из Laivastolehti 1935 Картинки ужасного качества, поэтому оставлены только подписи под нмим.
Kalevalan "viikingit"
Kirjoittanut yliopiston dosentti Martti Haavio.
i
Viikinkiaika oli Pohjolan historian omituisimpia ja voimakkaimpia ajanjaksoja. Siihen sisältyi tapauksia enemmän kuin mihinkään myöhempään kauteen.
Ruotsalaiset vaelsivat solakoilla ja siroilla laivoillaan Itämeren ympärillä sijaitseviin maihin. Norjan läntisistä maakunnista, Hordalandista ja Rogalandista uskaltautuivat rohkeat merimiehet maailman meren lännenpuoleisille saarille; vuonna 617 hävitti Irlannin rannikkoa pakanallinen viikinkilaivasto. Sitten seurasi kahdensadan vuoden rauhanaika.
Mutta noin v. 800 j. Kr. Pohjola joutuu uudestaan levottomaan liikkeeseen. Luostarit palavat Englannissa. Viikingit tunkeutuvat kaukaisiin ja tuntemattomiin maihin ryöstäen, hävittäen ja polttaen. V:n 900 tienoilla koko suuri Englanti on polvillaan Pohjolan viikinkien edessä. Irlannissa hallitsee jokaista rannikkokaupunkia pohjoismainen pikkukuningas. Normandiassa viikingeillä 011 vankka jalansija. Heidän laivansa purjehtivat Viron ja Suomen rannikoille. Ne soutavat Venäjän jokia Dnjepriä, Dnjestriä ja Volgaa. Viikingit valloittavat Novgorodin, perustavat valtakunnan Kieviin ja v. 907 he seisovat Konstantinopolin porttien edustalla. Kun ehditään sata vuotta eteenpäin, vilisevät meret taaskin viikinkien rosvoaluksia ja Pohjolan miehet kamppailevat Euroopan suurten kansojen sotajoukkojen kanssa.
2
Kun näemme kaiken tämän sotaisen yritteliäisyyden, joka kohotti läntiset naapurimme loistoon, johdumme helposti kysymykseen: Mitä tekivät suomalaiset noina aikoina? Viljelivätkö he vain kaskimaitaan rauhallisina uudisviljelijöinä niillä pienoisilla maa-alueilla, jotka Suomessa silloin olivat asuttuja: Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa? Kulkivatko he vain pitkinä talvisina kuukausina metsänriistaa ahdistaen ja siten ansaiten niukan toimeentulonsa? Olivatko he pelkkiä syrjästäkatsojia silloin, kun lohikäärmelaivat pujottelivat Suomenkin rannikolla ja Eurooppa paloi liekkeinä?
Muinaistiede 011 antanut tähän vastauksen, jota ei voida kiertää: Suomen maan povesta on paljastunut joukottain sekä kotimaisten että ulkomaisten seppäin takomia sota-aseita, jotka ovat peräisin noilta ajoilta. On selvää, että niiden käyttäjätkin ovat eläneet!
Historia tietää vain yhdestä suomalaisten todellisesta viikinkiretkestä: he hävittivät Sigtunan kaupungin.
3
Mutta meillä on kolmas lähde: kansanrunoutemme, jonka todistus, edellisiin liitettynä, muodostuu antoisaksi ja luo eteemme kuvan suomalaisesta viikinkiajasta. Siinä on sekä värejä että viivoja.
Kulttuuri on merkillinen organismi. Sen liikkeet tuntuvat ensi katsannolta oudoilta ja satunnaisilta, mutta tiede voi löytää niistä järkkymättömän lainalaisuuden. Muudan kulttuuriorganismin laeista kuuluu: keskus unohtaa, periferiat, syrjäseudut säilyttävät. Tarkoitan tällä: Karjalan korvet ovat säilyttäneet nykypäiville tiedot suomalaisesta muinaisesta merikulttuurista, vaikka karjalaiset tuskin milloinkaan näkivät merta. Sensijaan Varsinais-Suomi ja Satakunta, joiden edustalla aava meri lainehtii, ovat tyystin unohtaneet sankarirunomme. Ne ovat ikäänkuin paenneet uuden, länsimaisen sivistyksen, uusien muotivirtausten tieltä äärimmäisille mahdollisille suomen kielen alueille, siis tässä tapauksessa kaukaiseen Karjalaan. Korven metsästäjät ja järvien kalastajat ovat nuotioillaan laulaneet meren urhoista pitkiä sankarilauluja; juhlissaan ja juomingeissaan he ovat kuunnelleet, kuinka laulajat, yksitoikkoisella sävelellä, kanteleen myötäillessä, ovat laulaneet jännittävistä seikkailuista, joita kauan ennen heitä eläneet urhot, jotka lisäksi olivat merimiehiä, suorittivat. Ja suorittivat kokonaan
подпись под картинкой
Pyhän Eerikin ristiretki. Kuva Uudenkirkon kirkosta 1400- luvulta. Kuten näemme, on laivan keulassa hirvenpään kuva. Mieleen tulee ehdottomasti Väinämöisen ratsu "sininen hirvi" jolla hän ratsasti "selvällä meren selällä". Näemme laivan tähystyskorin, viirin ja lipun sekä sota-aseet peräkeulassa.
конец подписи
muilla seuduilla, nimittäin Varsinais-Suomen ja Satakunnan rantavyöhykkeellä ja sillä merellä,, joka avautuu noiden maakuntien edustalla tehden mahdollisiksi meriretket.
Voidaan kysyä: mistä tiedämme, että suomalainen merikulttuuri kukoisti juuri noilla seuduilla? Vastaus tähän on hyvin yksinkertainen • se 011 muinaistieteen antama vastaus: se johtuu siitä, että muu Suomi oli autiona, että asutusalueet sijaitsivat vain noilla seuduilla viikinkiaikana, siis pakanuuden ajan lopulla.
4-
Niinpä nyt karjalaiset runonlaulajat, itsekään tuskin ymmärtäen runojensa sisällystä, levittävät eteemme valtaisan maiseman, maiseman suomalaisesta viikinkiyhteiskunnasta. Kalevala, Suomen kansalliseepos sisältää noista runoista melkoisen osan; mutta varsinaiset kansanrunot, joista Kalevala on pantu kokoon, näyttävät tuon maiseman vieläkin selväpiirteisempänä ja värikkäämpänä. Ja niiden nojalla yritän Suomen nykyiselle meriväelle esitellä tuota maisemaa, olkoonkin, etten voi lyhyeen kirjoitukseen mahduttaa kuin harvoja piirteitä siitä.
Alan runosta, joka ehkä voimakkaammin kuin mikään muu runo välähdyttää eteemme suomalaisen viikinkiajan sielun: tarkoitan Ahdin ja Kyllikin runoa. Ahti 011 vannonut ikuiset valat Kyllikille, vaimolleen, ettei hän
naimisiin menon jälkeen enää käy sotia. Tämä epämiehekäs vala aiheuttaa sen, että Ahdin vene, jota nimitetään satahangaksi, alkaa itkeä teloillaan voiko yleensä ajatella voimakkaampaa sodankaipuun apoteoosia t Se valittaa, ettei Ahti ole pitkiin aikoihin "soutanut sotia" : vene alkaa lahota, ilkeät ilman linnut tahrivat sen, maan madot asuvat sen jalojen kaarien alla . . . Veneen kohtalo on todella surullinen. Tämän lahoavan sotaveneen näkeminen tehoaa Ahtiin, jonka veressä asustaa voimakkaana vieraitten rantojen kaipuu. Ja hän alkaa tuumia: kunpa Teuri suostuisi tulemaan "Airille soan avuksi", s.o. apulaispäälliköksi. Ja hän lausuu —on kuin kuulsimme liikekannallepanomääräyksen:
Teuri suorikkoh sotihe Ahille soan avuksi, Liioinvoivalle lisäkse.
Tulemme runossa toiseen kohtaukseen, joka vieläkin enemmän kuin nyt selostettu, osoittaa suomalaisten meriurhojen hillitöntä sodankaipuuta. Kuulemme, että Teuri, apulaispäälliköksi aiottu, "vast on nainut naisen nuoren, ottanut oman emännän, viel' on nännit näppimättä". Mutta kun Ahdin kutsu saapuu hänen korviinsa, hän on heti valmis lähtemään mukaan. Mitä joutuisimmin hän suoriutuu sotaan hän ei ehdi edes pukeutua valmiiksi, ennenkuin hän jo juoksujalkaa rientää rantaan. Hän vetää toisen kengän jalkaansa kiukaalla, makuupaikassaan, toisen lattialle ehtiessään, mutta vyön hän sitaisee vasta veräjällä ja vasta ulkona hän vetää "rautapaidankin" päälleen. Hän ottaa keihäänsä ja syöksyy laivaan. Ja laivassa hän panee, siitä kertoo
подпись под картинкой
Kuva Suomessa 1400-luvulla valmistelusta lakitekstistä (n.s. Codex Kalmar). Tekstin yhteydestä käy ilmi, että vene on ledung-vene, siis sotavene.
конец
подпись под картинкой
Laiva ja Kristuksen pää Maariaa kirkosta 1400-luvulta. Tässä laivassa näemme mastokorin, viirin ja ankkurin. Laiva on sotaalus, koska miehistöllä on aseet kädessä. (Valok. Suomen Kansallismuseo.)
конец
runo sélvin sanoin, keihäänsä "muiden keihojen sekahan". Sanat osoittavat samoinkuin runossa aikaisemmin mainittu sana "satahanka" että vene on suuri viikinkialus. Me saamme samasta runosta vielä kuvan Ahdin keihäästäkin: siinä "susi putkessa puhusi, kasi nauku naulan päässä", mikä merkitsee tietenkin sitä. että keihäs oli eläinkuvioin koristettu; sellaisia keihäitä ovat arkeologit kaivaneet muinaisten suomalaisten haudoista sangen useita.
Ja niinpä alkaa viikinkiretki. Ahdin sotipursi luistaa merelle "teloilta teräksisiltä, vanumilta vaskisilta". Vanhat soutavat niin että heidän päänsä vapisevat, nuoret soutavat notkuvin airoin, teljot kukertavat teerinä, keula on kuin joutsen ja perä pitää ääntä kuin rääkkyvä kaarne.
5-
Jätämme Ahdin viikinkialuksessaan kiitämään selällistä merta ja käymme tarkastamaan eräiden toisten runojen avuin lähemmin tuota viikinkikauden laivaa ja sen miehistöä. Havaitsemme ennen pitkää, että kysymyksessä on samantapainen laiva kuin kuuluisat Skandinavien lohikäärmelaivat. Havaitsemme, että laiva on suuri
että se kulkee vuoroin soutamalla, vuoroin purjein. Toisinaan sanotaan, että laivassa "sata miest' on soutamassa, tuhat ilman istumassa" vaikka kysymyksessä on runollista liioittelua, havaitsemme ilman muuta, että soutajia on lukuisasti ja sitäpaitsi osa miehistä on toimettomina. Laiva on usein nimenomaan "suuri laiva". Mutta mastossa pullistuu suotuisan sään aikana "punainen purje" aivan samaan tapaan kuin Skandinavian viikinkialuksissa, joitten purjeiden väriksi usein mainitaan nimenomaan hehkuva puna. Laivan muusta varustuksesta mainitaan Sampo-runossa kasislieka eli ankkuria nostava mastoköysi, purjepuu, petäjäiset pielet ja katajaiset kaaret sekä rautaharkki. Laivan perässä istuu päällikkö pitäen perää "melan koukkupään nojassa".
Sampo-runo kuvailee erinomaisen yksityiskohtaisesti laivaväen esiintymisen suomalaisella viikinkiretkellä. Uroot istuvat tuhdoillaan, peränpitäjä peräsimen varassa. Tähystäjä tarkastelee mastokorista "etistä ilmaa" ja tähystäjä havaitsee takaa-ajavan laivan, jossa on sata miekallista miestä ja tuhat ampujaa.
Sampo-runo kertoo laivaretken päällystösuhteistakin. Väinämöinen 011 ylimmäinen päällikkö ja hänellä on lähimpänä apumiehenä Ilmarinen. Voimme hyvällä tahdolla nähdä tässä muinaissuomalaisen päällystösuhteet: Väinämöinen on tietäjä-päällikkö, samoin kuin germaanien rex oli tietäjä-päällikkö, kun taas Ilmarinen oli sotaretken teknillinen johtaja, aivan samoin kuin muinaisgermaanien dux,
6.
Tulemme nyt viikinkiretken määränpäähän. Tutkimus on yrittänyt monin keinoin saada selville, mikä seutu Itämeren ympäristössä oli esim. samporetken kohde. On ajateltu toisinaan Gotlantia eli Vuojonmaata, joka todella noina aikoina eli rikasta nousukautta
sen kauppasuhteet olivat jo lukuisat ja sitä tietä sen varallisuus huomattava. Toisaalta on ajateltu, että Etelä- Pohjanmaalla olisi sijainnut vuojolaiskeskus, jossa Gotlannista muuttaneet kauppiaat olisivat viettäneet rikasta elämää. Niinikään on arveltu, että retken kohde olisi Pohjois-Pohjanmaa, jossa olisi sijainnut runon Pohjola. Olipa, kuinka oli, joka tapauksessa suomalaiset saapuivat tuon rikkaan maan, runossa Pohjolaksi nimitetyn, äärille, hiipivät maihin ja Skandinavien viikinkien lailla ryöstivät sen rikkaudet, tässä tapauksessa sammon, tuon salaperäisen rikkauden lähteen, jonka merkityksestä tutkijat ovat aivan eri mieltä ja jonka arvoitusta ehdottoman luotettavasti tähän päivään mennessä ei ole saatettu ratkaista. Tässä yhteydessä on samantekevää, oliko kysymyksessä myytillinen maailmanpatsas • joka tapauksessa se oli se aarre, jonka viikinkiretkeilijät veivät mukanaan sotapurteensa yön hämäryydessä.
подпись под картинкой
Kuva Suomessa 1400-luvulla valmistetusta lakitekstistä (n.s. Codex Kalmar); ruotsalaiset ovat luulleet, että teoksen runsaat kuvat esittävät ruotsalaista kansanelämää. Suomalainen kansatieteilijä Kustaa Vilkuna todisti viime vuonna, että kuvien tekijä on- suomalainen, vieläpä varsinaissuomalainen mies. Meillä on tässä siis vanhin tunnettu kuva suomalaisesta sota-aluksesta. Huomattakoon tähystyskori ja viiri mastossa!
конец
Kun vihollismaan asukkaat heräsivät syvästä unestaan, he tarttuivat aseisiinsa, ja alkoi takaa-ajo, runossa verrattomasti kuvattu. Syntyi taistelu, jonka retken kuvaaja on, sammonryöstäjien mainetta korostaakseen, pukenut tarunomaiseen asuun. Vihollinen ei niin kuvaa runo ole enää tavallinen kuolevainen, se on Pohjolan salaperäinen vaakalintu, Pohjan kokko, jonka kynnet ovat hirmuiset, jonka siiven alla sata miekkamiestä on löytänyt turvapaikan.
Runoissa itse taistelukohtaukset yleensäkin hautautuvat tarunomaiseen utuun: se seikka on koettu kaikkialla maailmassa. On turhaa etsiä minkään maan sankarirunoudesta luotettavaa historiaa sankariruno ei milloinkaan ole riimikronikka; monenlaiset ainekset, joita 011 liittynyt siihen, tekevät sen epäluotettavaksi. Mutta siinä on perusrunko, siinä on kulttuuripiirteitä, jotka aiheuttavat sen, että saamme silti esiin sen maiseman,
jossa on ajan ääriviivat, ääriviivat, joiden sisällä sitten viihtyy niin historiaa kuin taruakin.
7
Nämä piirteet riittäkööt. Tulee epäilemättä kerran aika, jolloin kirjoitetaan kokonaisia historioita tuosta ajasta, jolloin "Kalevalan viikingit" purjehtivat punaisilla purjeillaan selällä meren sinisen, ulapalla aukealla, jolloin "Sininen hirvi", jonka niminen Väinämöisen laiva kansanrunojen mukaan oli niinkuin Skandinavian viikinkilaivat olivat nimeltään Lehmushirvi, Tyrskysika tai Aallon hevonen kiidätti Lemmenlahden viertä kohti etäisiä, rikkaita rantoja.
Kalevala on merimiesten kirja enemmän kuin kenenkään muun sillä sen ylväimmät laulut on kokoonpantu juuri niistä kansanrunoista, jotka kuvailevat suomalaisen viikinkikauden meriretkiä.
Kalevalan viikingit
История и культура карелов и других народов, населявших и населяющих Карелию
-
Автор темыYougi
- Всего сообщений: 577
- Зарегистрирован: 13.09.2008
- Откуда: Petroskoi
1769688564
Yougi
Статейка Мартти Хаавио из Laivastolehti 1935 Картинки ужасного качества, поэтому оставлены только подписи под нмим.
Kalevalan "viikingit"
Kirjoittanut yliopiston dosentti Martti Haavio.
i
Viikinkiaika oli Pohjolan historian omituisimpia ja voimakkaimpia ajanjaksoja. Siihen sisältyi tapauksia enemmän kuin mihinkään myöhempään kauteen.
Ruotsalaiset vaelsivat solakoilla ja siroilla laivoillaan Itämeren ympärillä sijaitseviin maihin. Norjan läntisistä maakunnista, Hordalandista ja Rogalandista uskaltautuivat rohkeat merimiehet maailman meren lännenpuoleisille saarille; vuonna 617 hävitti Irlannin rannikkoa pakanallinen viikinkilaivasto. Sitten seurasi kahdensadan vuoden rauhanaika.
Mutta noin v. 800 j. Kr. Pohjola joutuu uudestaan levottomaan liikkeeseen. Luostarit palavat Englannissa. Viikingit tunkeutuvat kaukaisiin ja tuntemattomiin maihin ryöstäen, hävittäen ja polttaen. V:n 900 tienoilla koko suuri Englanti on polvillaan Pohjolan viikinkien edessä. Irlannissa hallitsee jokaista rannikkokaupunkia pohjoismainen pikkukuningas. Normandiassa viikingeillä 011 vankka jalansija. Heidän laivansa purjehtivat Viron ja Suomen rannikoille. Ne soutavat Venäjän jokia Dnjepriä, Dnjestriä ja Volgaa. Viikingit valloittavat Novgorodin, perustavat valtakunnan Kieviin ja v. 907 he seisovat Konstantinopolin porttien edustalla. Kun ehditään sata vuotta eteenpäin, vilisevät meret taaskin viikinkien rosvoaluksia ja Pohjolan miehet kamppailevat Euroopan suurten kansojen sotajoukkojen kanssa.
2
Kun näemme kaiken tämän sotaisen yritteliäisyyden, joka kohotti läntiset naapurimme loistoon, johdumme helposti kysymykseen: Mitä tekivät suomalaiset noina aikoina? Viljelivätkö he vain kaskimaitaan rauhallisina uudisviljelijöinä niillä pienoisilla maa-alueilla, jotka Suomessa silloin olivat asuttuja: Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa? Kulkivatko he vain pitkinä talvisina kuukausina metsänriistaa ahdistaen ja siten ansaiten niukan toimeentulonsa? Olivatko he pelkkiä syrjästäkatsojia silloin, kun lohikäärmelaivat pujottelivat Suomenkin rannikolla ja Eurooppa paloi liekkeinä?
Muinaistiede 011 antanut tähän vastauksen, jota ei voida kiertää: Suomen maan povesta on paljastunut joukottain sekä kotimaisten että ulkomaisten seppäin takomia sota-aseita, jotka ovat peräisin noilta ajoilta. On selvää, että niiden käyttäjätkin ovat eläneet!
Historia tietää vain yhdestä suomalaisten todellisesta viikinkiretkestä: he hävittivät Sigtunan kaupungin.
3
Mutta meillä on kolmas lähde: kansanrunoutemme, jonka todistus, edellisiin liitettynä, muodostuu antoisaksi ja luo eteemme kuvan suomalaisesta viikinkiajasta. Siinä on sekä värejä että viivoja.
Kulttuuri on merkillinen organismi. Sen liikkeet tuntuvat ensi katsannolta oudoilta ja satunnaisilta, mutta tiede voi löytää niistä järkkymättömän lainalaisuuden. Muudan kulttuuriorganismin laeista kuuluu: keskus unohtaa, periferiat, syrjäseudut säilyttävät. Tarkoitan tällä: Karjalan korvet ovat säilyttäneet nykypäiville tiedot suomalaisesta muinaisesta merikulttuurista, vaikka karjalaiset tuskin milloinkaan näkivät merta. Sensijaan Varsinais-Suomi ja Satakunta, joiden edustalla aava meri lainehtii, ovat tyystin unohtaneet sankarirunomme. Ne ovat ikäänkuin paenneet uuden, länsimaisen sivistyksen, uusien muotivirtausten tieltä äärimmäisille mahdollisille suomen kielen alueille, siis tässä tapauksessa kaukaiseen Karjalaan. Korven metsästäjät ja järvien kalastajat ovat nuotioillaan laulaneet meren urhoista pitkiä sankarilauluja; juhlissaan ja juomingeissaan he ovat kuunnelleet, kuinka laulajat, yksitoikkoisella sävelellä, kanteleen myötäillessä, ovat laulaneet jännittävistä seikkailuista, joita kauan ennen heitä eläneet urhot, jotka lisäksi olivat merimiehiä, suorittivat. Ja suorittivat kokonaan
подпись под картинкой
Pyhän Eerikin ristiretki. Kuva Uudenkirkon kirkosta 1400- luvulta. Kuten näemme, on laivan keulassa hirvenpään kuva. Mieleen tulee ehdottomasti Väinämöisen ratsu "sininen hirvi" jolla hän ratsasti "selvällä meren selällä". Näemme laivan tähystyskorin, viirin ja lipun sekä sota-aseet peräkeulassa.
конец подписи
muilla seuduilla, nimittäin Varsinais-Suomen ja Satakunnan rantavyöhykkeellä ja sillä merellä,, joka avautuu noiden maakuntien edustalla tehden mahdollisiksi meriretket.
Voidaan kysyä: mistä tiedämme, että suomalainen merikulttuuri kukoisti juuri noilla seuduilla? Vastaus tähän on hyvin yksinkertainen • se 011 muinaistieteen antama vastaus: se johtuu siitä, että muu Suomi oli autiona, että asutusalueet sijaitsivat vain noilla seuduilla viikinkiaikana, siis pakanuuden ajan lopulla.
4-
Niinpä nyt karjalaiset runonlaulajat, itsekään tuskin ymmärtäen runojensa sisällystä, levittävät eteemme valtaisan maiseman, maiseman suomalaisesta viikinkiyhteiskunnasta. Kalevala, Suomen kansalliseepos sisältää noista runoista melkoisen osan; mutta varsinaiset kansanrunot, joista Kalevala on pantu kokoon, näyttävät tuon maiseman vieläkin selväpiirteisempänä ja värikkäämpänä. Ja niiden nojalla yritän Suomen nykyiselle meriväelle esitellä tuota maisemaa, olkoonkin, etten voi lyhyeen kirjoitukseen mahduttaa kuin harvoja piirteitä siitä.
Alan runosta, joka ehkä voimakkaammin kuin mikään muu runo välähdyttää eteemme suomalaisen viikinkiajan sielun: tarkoitan Ahdin ja Kyllikin runoa. Ahti 011 vannonut ikuiset valat Kyllikille, vaimolleen, ettei hän
naimisiin menon jälkeen enää käy sotia. Tämä epämiehekäs vala aiheuttaa sen, että Ahdin vene, jota nimitetään satahangaksi, alkaa itkeä teloillaan voiko yleensä ajatella voimakkaampaa sodankaipuun apoteoosia t Se valittaa, ettei Ahti ole pitkiin aikoihin "soutanut sotia" : vene alkaa lahota, ilkeät ilman linnut tahrivat sen, maan madot asuvat sen jalojen kaarien alla . . . Veneen kohtalo on todella surullinen. Tämän lahoavan sotaveneen näkeminen tehoaa Ahtiin, jonka veressä asustaa voimakkaana vieraitten rantojen kaipuu. Ja hän alkaa tuumia: kunpa Teuri suostuisi tulemaan "Airille soan avuksi", s.o. apulaispäälliköksi. Ja hän lausuu —on kuin kuulsimme liikekannallepanomääräyksen:
Teuri suorikkoh sotihe Ahille soan avuksi, Liioinvoivalle lisäkse.
Tulemme runossa toiseen kohtaukseen, joka vieläkin enemmän kuin nyt selostettu, osoittaa suomalaisten meriurhojen hillitöntä sodankaipuuta. Kuulemme, että Teuri, apulaispäälliköksi aiottu, "vast on nainut naisen nuoren, ottanut oman emännän, viel' on nännit näppimättä". Mutta kun Ahdin kutsu saapuu hänen korviinsa, hän on heti valmis lähtemään mukaan. Mitä joutuisimmin hän suoriutuu sotaan hän ei ehdi edes pukeutua valmiiksi, ennenkuin hän jo juoksujalkaa rientää rantaan. Hän vetää toisen kengän jalkaansa kiukaalla, makuupaikassaan, toisen lattialle ehtiessään, mutta vyön hän sitaisee vasta veräjällä ja vasta ulkona hän vetää "rautapaidankin" päälleen. Hän ottaa keihäänsä ja syöksyy laivaan. Ja laivassa hän panee, siitä kertoo
подпись под картинкой
Kuva Suomessa 1400-luvulla valmistelusta lakitekstistä (n.s. Codex Kalmar). Tekstin yhteydestä käy ilmi, että vene on ledung-vene, siis sotavene.
конец
подпись под картинкой
Laiva ja Kristuksen pää Maariaa kirkosta 1400-luvulta. Tässä laivassa näemme mastokorin, viirin ja ankkurin. Laiva on sotaalus, koska miehistöllä on aseet kädessä. (Valok. Suomen Kansallismuseo.)
конец
runo sélvin sanoin, keihäänsä "muiden keihojen sekahan". Sanat osoittavat samoinkuin runossa aikaisemmin mainittu sana "satahanka" että vene on suuri viikinkialus. Me saamme samasta runosta vielä kuvan Ahdin keihäästäkin: siinä "susi putkessa puhusi, kasi nauku naulan päässä", mikä merkitsee tietenkin sitä. että keihäs oli eläinkuvioin koristettu; sellaisia keihäitä ovat arkeologit kaivaneet muinaisten suomalaisten haudoista sangen useita.
Ja niinpä alkaa viikinkiretki. Ahdin sotipursi luistaa merelle "teloilta teräksisiltä, vanumilta vaskisilta". Vanhat soutavat niin että heidän päänsä vapisevat, nuoret soutavat notkuvin airoin, teljot kukertavat teerinä, keula on kuin joutsen ja perä pitää ääntä kuin rääkkyvä kaarne.
5-
Jätämme Ahdin viikinkialuksessaan kiitämään selällistä merta ja käymme tarkastamaan eräiden toisten runojen avuin lähemmin tuota viikinkikauden laivaa ja sen miehistöä. Havaitsemme ennen pitkää, että kysymyksessä on samantapainen laiva kuin kuuluisat Skandinavien lohikäärmelaivat. Havaitsemme, että laiva on suuri
että se kulkee vuoroin soutamalla, vuoroin purjein. Toisinaan sanotaan, että laivassa "sata miest' on soutamassa, tuhat ilman istumassa" vaikka kysymyksessä on runollista liioittelua, havaitsemme ilman muuta, että soutajia on lukuisasti ja sitäpaitsi osa miehistä on toimettomina. Laiva on usein nimenomaan "suuri laiva". Mutta mastossa pullistuu suotuisan sään aikana "punainen purje" aivan samaan tapaan kuin Skandinavian viikinkialuksissa, joitten purjeiden väriksi usein mainitaan nimenomaan hehkuva puna. Laivan muusta varustuksesta mainitaan Sampo-runossa kasislieka eli ankkuria nostava mastoköysi, purjepuu, petäjäiset pielet ja katajaiset kaaret sekä rautaharkki. Laivan perässä istuu päällikkö pitäen perää "melan koukkupään nojassa".
Sampo-runo kuvailee erinomaisen yksityiskohtaisesti laivaväen esiintymisen suomalaisella viikinkiretkellä. Uroot istuvat tuhdoillaan, peränpitäjä peräsimen varassa. Tähystäjä tarkastelee mastokorista "etistä ilmaa" ja tähystäjä havaitsee takaa-ajavan laivan, jossa on sata miekallista miestä ja tuhat ampujaa.
Sampo-runo kertoo laivaretken päällystösuhteistakin. Väinämöinen 011 ylimmäinen päällikkö ja hänellä on lähimpänä apumiehenä Ilmarinen. Voimme hyvällä tahdolla nähdä tässä muinaissuomalaisen päällystösuhteet: Väinämöinen on tietäjä-päällikkö, samoin kuin germaanien rex oli tietäjä-päällikkö, kun taas Ilmarinen oli sotaretken teknillinen johtaja, aivan samoin kuin muinaisgermaanien dux,
6.
Tulemme nyt viikinkiretken määränpäähän. Tutkimus on yrittänyt monin keinoin saada selville, mikä seutu Itämeren ympäristössä oli esim. samporetken kohde. On ajateltu toisinaan Gotlantia eli Vuojonmaata, joka todella noina aikoina eli rikasta nousukautta
sen kauppasuhteet olivat jo lukuisat ja sitä tietä sen varallisuus huomattava. Toisaalta on ajateltu, että Etelä- Pohjanmaalla olisi sijainnut vuojolaiskeskus, jossa Gotlannista muuttaneet kauppiaat olisivat viettäneet rikasta elämää. Niinikään on arveltu, että retken kohde olisi Pohjois-Pohjanmaa, jossa olisi sijainnut runon Pohjola. Olipa, kuinka oli, joka tapauksessa suomalaiset saapuivat tuon rikkaan maan, runossa Pohjolaksi nimitetyn, äärille, hiipivät maihin ja Skandinavien viikinkien lailla ryöstivät sen rikkaudet, tässä tapauksessa sammon, tuon salaperäisen rikkauden lähteen, jonka merkityksestä tutkijat ovat aivan eri mieltä ja jonka arvoitusta ehdottoman luotettavasti tähän päivään mennessä ei ole saatettu ratkaista. Tässä yhteydessä on samantekevää, oliko kysymyksessä myytillinen maailmanpatsas • joka tapauksessa se oli se aarre, jonka viikinkiretkeilijät veivät mukanaan sotapurteensa yön hämäryydessä.
подпись под картинкой
Kuva Suomessa 1400-luvulla valmistetusta lakitekstistä (n.s. Codex Kalmar); ruotsalaiset ovat luulleet, että teoksen runsaat kuvat esittävät ruotsalaista kansanelämää. Suomalainen kansatieteilijä Kustaa Vilkuna todisti viime vuonna, että kuvien tekijä on- suomalainen, vieläpä varsinaissuomalainen mies. Meillä on tässä siis vanhin tunnettu kuva suomalaisesta sota-aluksesta. Huomattakoon tähystyskori ja viiri mastossa!
конец
Kun vihollismaan asukkaat heräsivät syvästä unestaan, he tarttuivat aseisiinsa, ja alkoi takaa-ajo, runossa verrattomasti kuvattu. Syntyi taistelu, jonka retken kuvaaja on, sammonryöstäjien mainetta korostaakseen, pukenut tarunomaiseen asuun. Vihollinen ei niin kuvaa runo ole enää tavallinen kuolevainen, se on Pohjolan salaperäinen vaakalintu, Pohjan kokko, jonka kynnet ovat hirmuiset, jonka siiven alla sata miekkamiestä on löytänyt turvapaikan.
Runoissa itse taistelukohtaukset yleensäkin hautautuvat tarunomaiseen utuun: se seikka on koettu kaikkialla maailmassa. On turhaa etsiä minkään maan sankarirunoudesta luotettavaa historiaa sankariruno ei milloinkaan ole riimikronikka; monenlaiset ainekset, joita 011 liittynyt siihen, tekevät sen epäluotettavaksi. Mutta siinä on perusrunko, siinä on kulttuuripiirteitä, jotka aiheuttavat sen, että saamme silti esiin sen maiseman,
jossa on ajan ääriviivat, ääriviivat, joiden sisällä sitten viihtyy niin historiaa kuin taruakin.
7
Nämä piirteet riittäkööt. Tulee epäilemättä kerran aika, jolloin kirjoitetaan kokonaisia historioita tuosta ajasta, jolloin "Kalevalan viikingit" purjehtivat punaisilla purjeillaan selällä meren sinisen, ulapalla aukealla, jolloin "Sininen hirvi", jonka niminen Väinämöisen laiva kansanrunojen mukaan oli niinkuin Skandinavian viikinkilaivat olivat nimeltään Lehmushirvi, Tyrskysika tai Aallon hevonen kiidätti Lemmenlahden viertä kohti etäisiä, rikkaita rantoja.
Kalevala on merimiesten kirja enemmän kuin kenenkään muun sillä sen ylväimmät laulut on kokoonpantu juuri niistä kansanrunoista, jotka kuvailevat suomalaisen viikinkikauden meriretkiä.